Viimeinen valo

Näin taas painajaista. Juoksin unessa pitkin kaupungin syrjäisimpiä kujia, etsien jotakin, mitään löytämättä. Mitä enemmän yritin päästä pois, sitä pahemmin eksyin. Tällaista se on ollut jo pitkään. Lähes joka yö samankaltainen painajainen, josta herään omaan huutooni. Sen jälkeen en enää saa unta, minusta tuntuu, että joku tarkkailee minua pienen asuntoni nurkasta. Joku sanoisi minua hulluksi ja vainoharhaiseksi, niin varmaan olenkin, mutta sitähän en omalta peloltani itse tajua.
          Elämäni on mennyt alamäkeä jo pitkään. Se on ollut pitkä tapahtumien sarja, yksi asia johti toiseen, tein huonoja valintoja, päädyin pahoista paikoista pahempiin ja lievemmistä aineista vahvempiin. Elän jatkuvasti jonkinlaisessa unessa, epätodellisessa maailmassa, paitsi öisin. Silloin unesta ei ole tietoakaan, kaikki tuntuu pelottavan todelliselta, tajuan että minun pitäisi lopettaa, mutta en pysty, tämä on tapani paeta karua maailmaa.
           Kämppäkaverini Nina on onneksi pikkuhiljaa saanut minut tajuamaan tilanteeni. Haluaisin päästä kuiville, mutten tiedä miten. Nina itse on kokenut saman. Hän oli pohjalla, mutta tosin kuin minä, hän on juuri päässyt takaisin jaloilleen ja aloittelemassa uutta elämää. Olen monesti kysynyt, miten hän onnistui. Hän kertoo, että pelkkä meditointi olisi auttanut häntä. Nina oli alkanut käydä buddhalaiseksi kääntyneen ystävänsä kanssa heidän yhteisönsä tapaamisissa, joissa he yrittivät päästä nirvanaan, tai jotakin sinnepäin. Minusta se kaikki kuulosti täysin hullulta, ihan kuin joku voisi vain mietiskelemällä  päästä mielentilaan, jossa kaikki olisi hyvin.

             Nina itse kuvaili tunnettaan valaistumiseksi. Hän sanoi, että eräänä päivänä mietiskellessään, hän oli tuntenut jonkinlaisen vahvan energiavirran kulkevan päästä varpaisiin asti ja tuntui, kuin hän olisi leijunut ilmassa. Hän näki vain valoa ympärillään ja tunsi, että kaikki oli hyvin, onnen kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä ja hän tunsi syntyneensä uudelleen. Keskeytin aina hänen puheensa sanomalla, että huumeistahan saa aivan samanlaisia tunteita, mutta Nina vain jaksoi inttää, että se olisi erilaista, puhdasta ja ikuisesti jatkuvaa hyvää energiaa, josta ei enää joutuisi takaisin harhaisiin kauhukuvitelmiin. Haluaisin uskoa häntä, mutta en vain voi, en ole ikinä uskonut yliluonnollisuuksiin, en mihinkään jumaliin tai kohtaloon. Vaikea sitä on itseään miksikään muuttaa.
          Taas yksi päivä kuluu ilman, että edes tajuan sen alkaneen tai olevan kohta päättymässä. Piileskelen vain pienessä huoneessani, sälekaihtimet suljettuna, ettei aurinko pääse häikäisemään valonarkoja, verestäviä silmiäni. Muistan syödä vain silloin, kun Nina tuo minulle ruokaa ja kehottaa syömään. Sen jälkeen nielen taas yhden tabletin, tai ehkä useamman, en ole edes varma. Vihdoin tulee yö ja yritän taas kerran nukahtaa. Onnistun, mutta painajaiset alkavat jälleen riivata minua. Tällä kertaa juoksen karkuun jotakin. Kuulen askeleet aivan takanani, mutten uskalla kääntyä katsomaan. Askeleet saavuttavat minua koko ajan, en pääse karkuun. Takaa-ajaja tarttuu olkapäähäni, käännyn ympäri ja ehdin juuri nähdä mustan hupun reunustamat synkät kasvot, ennen kuin tunnen puukon iskeytyvän rintakehäni läpi.
         Herään taas paniikin vallassa. Tajuan sen olleen vain unta ja odotan tuntemani kivun loppuvan. Se ei kuitenkaan lopu, vaan voimistuu jatkuvasti. Katson kauhuissani itseäni, enkä sentään näe puukkoa missään. Se olisi ehkä jopa lohdullisempaa, tietäisin miksi minuun sattuu, nyt kuitenkin tunnen vain ympäri ruumistani leviävän kivun, enkä tiedä mistä se johtuu. En pysty liikkumaan, hengitän nopeasti ja yritän saada kurkustani kuulumaan edes jonkinlaisen äänen. Yritän huutaa Ninaa monta kertaa, käheällä, henkeä haukkovalla äänellä. Lopulta kuulen juoksevia askeleita ja hämmästynyt Nina ilmestyy ovelleni. Nähyään minut, hänen silmänsä laajenevat kauhusta, hänkin lamaantuu hetkeksi, mutta toipuu järkytyksestä saman tien ja tajuaa soittaa ambulanssin.
         Ambulanssi saapuu noin viidessä minuutissa, mutta minusta sekin tuntuu ikuisuudelta. Tunnen vain hellittämätöntä tuskaa, kuulen Ninan rauhoittelevan äänen jostain kaukaa, vaikka hän on aivan vieressäni. Mielessäni pyörii vain ajatus siitä, ettei tämä ole mahdollista, olen aivan liian nuori saamaan sairauskohtauksen, eihän minulle voi näin käydä. Lopulta ambulanssimiehet nostavat minut paareilla autoon ja ajamme sairaalaan.
          Menetän tajuntani monta kertaa matkan aikana, yritän kuunnella edelleen vierelläni olevan Ninan ääntä, joka käskee pysyä kanssaan. Välillä kuulen sen hyvin, mutta toisinaan se vaimenee olemattomaksi. Seuraavaksi tajuan makaavani sairaalan sängyssä. Minuun on kiinnitetty kaikenlaisia laitteita ja ympärilläni parveilee lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Tuska ei ole hellittänyt hetkeksikään, tuntuu kuin koko ruumiini palaisi ja miljoonia veitsiä työnnettäisiin lävitseni. Kiljun ja huudan, vaikka tiedän, ettei se auta mitään. Toivon vain, että kipu loppuisi.
         Kuin pyynnöstä, se lakkaakin yllättäen. En enää tunne ruumistani ollenkaan, tuntuu kuin leijuisin ilmassa. En näe enää ankeata sairaalaa, en kuule lääkäreiden ääniä, ympärilläni on pelkkää valoa. Hymy kohoaa huulilleni ja sanon pehmeän rauhallisesti Ninalle: "Nyt tiedän, mitä tarkoitit, minäkin olen nähnyt valon". Sen jälkeen huokaisen syvään ja suljen silmäni viimeisen kerran.


Kuvat:
http://weheartit.com/